Minä

Kuka olen?

Musta, mun elämästä, mun ulkonäöstä ja luonteesta, enjoy!

Minna Susanna Ahokas/ 14 vuotta 2 kk/ Helsinki, Suomi

 Lapsi. Synnyin rakastavaan perheeseen ekaksi lapseksi. Lauloin ennen kuin opin puhumaan, opin kävelemään ja puhumaan oikein nopeasti. Kolme ja puolivuotiaana sain pikkuveljen, jota rakastan. Parhaita kavereita oli pikkuveli, serkut Eki ja Eero ja sisarukset Jaakko ja Johanna. Olin aina ulkona, aamusta iltamyöhään. Hiekkalaatikolla, leksussa tai mökillä. Rakastin tehdä hiekkakakkuja, tehdä leikisti ruokaa, keinua, hyppiä ja juosta. Olin tiettyyn pisteeseen asti rohkea, tykkäsin olla huomion keskipiste, sain muut nauramaan ja haluamaan olla mun kanssa. En oikeen tiedä millon, mutta se loppu. Johtui varmaankin siitä, kun parhaat kaverit Jaakko ja Johanna muutti pohjanmaalle. Ei ollutkaan enää naapurissa kahta parasta kaveria, ja samaan aikaan menin kouluun uusien ihmisten kanssa. Sain tietenkin kavereita, jotka ovat tälläkin hetkellä mun parhaita kavereita, mutta muutuin ujoksi pikkutytöksi joka tykkäsi viettää aikaa kotona.

:DD olin innokas lapsi! 

joku tais saada ekan kännykkänsä...;)

Serkku <3

Koulu. Ala-asteelle menin pieneen kouluun. Samalle luokalle pääsi silloiset parhaat kaverit, Sara ja Valma. Tykkäsin koulusta. Opiskelin ahkerasti ja se tuotti tulosta. Ysiä ja kymppiä, kiitettävä oppilas. Kuutosella sain stipendin mahtavasta koulutyöstä ja myönteisestä asenteesta koulutyötä kohtaan. Meidän ala-asteen luokka oli tosikiva, ja samoin oli opekin. Sain paljon kavereita ja vietettiin välkällä aikaa isossa porukassa. Ykkösellä ja kakkosella olin yks luokan `suosituista´ tytöistä mutta se muuttu yhtäkkiä koska en valinnut kovisporukan kans kaveeraamista. Täytyy sanoa, että vaikka meni se suositun leima niin mä valitsin oikein, valitsin ne oikeet ystävät. Kutosella mua ja mun toista parasta kaveria ruvettiin kiusaamaan, jotakin pientä sellasta et ootte noloja ja niin edelleen... Henkisesti oli sillon aika huonoo aikaa, mutta ei mitään sen ihmeempiä, ei arpia tai mustelmia. Yläasteen tutustumispäivänä itkin, luokka vaikutti ihan hirveeltä, mutta ei se itteasiassa oo niin paha kun sillon aatteli, ihan hauska meil on :D Osa meidän luokkalaisista on suoraansanottuna ääliöitä mutta se ei haittaa, on niitä kivojakin yksilöitä aika monta :)

 Henkisesti. Ala-asteella henkisesti menin tosi alas. En tykänny ittestäni yhtään, olin maailman rumin, sain lasit, olin läski ja en ollukkaan enää suosittu. Muistan kun kirjotin kerran paperille kuin pahalta must tuntuu ja äiti luki sen, muttei se sanonu mitään vaikka halusin että se ois auttanu mua jotenkin. Ehk se oli vaan aika vaikeeta kun en nytkään tiedä oikeestaan että mistä se johtu. Onneks sekin vaihe meni ohi, aloin tuntee itteni vähän nätimmäksi, kasvoin pituutta ja ystävystyin emman kanssa paremmin. Nyt menee hyvin, oon suht tyytyväinen itteeni, oon oppinu pitämään ittestäni ja nauttimaan elämästä ja olla takertumatta niihin huonoihin hetkiin ja jäädä vellomaan siihen tunteeseen. 

 Tunteellisesti ja luonteelta.  En oikeen osaa sanoo, en varmaankaan oo kauheen tunteellinen, tai emmätiiä. Mä tunnen paljon mutten näytä kaikkee, varsinkaan niitä surullisii tunteita. Jos oon surullinen niin pidän sen vaa sisällä enkä puhu muille siitä, oon niinku mitään ei oliskaan. Tottakai ois paljon helpompaa jos osaisin ilmasta itteensi sil tasolla, puhuu jos joku on hätänä tai puhuu tunteista yleensäkki, mut en vaan osaa. Se on kauheen vaikeeta ja noloo. Oon periksantava. Jos joku juttu ei onnistu niin en jaksa enää keskittyy siihen. En ajattele sitä, se ei jää häiritsemään, meen eteenpäin. Vaikka tää on aika tyhmä piirre, niin oon ite tosi ylpee tosta :D Et osaan luovuttaa ja jos vaikka matikantehtävä ei minuutissa mee oikein, siirryn seuraavaan kun muut jää miettimään sitä. En osaa keskittyä. Oon tosi huono siinä. Joskus ärsyynnyn itteeni ihan mahottomasti kun en pysty lukemaan kymmentä sivua hissankirjaa kun pyörii muut ajatukset mielessä. Koulussa yleensä pystyn keskittymään aika hyvin, mut joskus se menee ihan överiks, ainakin kotona. Teen sataa asiaa samaan vuorotellen viis minuuttia. Inhoon tota. Inhoon myös kuinka oon niin sitoutumiskammonen, pelokas ja ailahteleva, päätökset on mahottomia. Jotain hyvääki on, oon hyvä kuuntelemaan muita ihmisiä ja auttamaan niitä, oon luotettava, en kerro asioita toisille jos on pyydetty olemaan hiljaa, oon nauravainen ja ilonen ihminen, ja en enää kauheen ujo.

 Oon onnellinen, rakastunu, iloinen ja kaunis. Oon ärsyttävä, en osaa keskittyä, oon hikke, en osaa tehdä päätöksiä ja jätän kaiken kesken.  Mutta mulla on maailman parhaat ystävät, ihana perhe, mahtavat sukulaiset, mahtava tilanne just nyt. Kaikki menee hyvin. Se on aika pelottavaa sinänsä, koska sanotaan, että jos on onnellinen, niin se loppuu ihan pian. Tää mun "kaikki on just hyvin" on jatkunu jo piiiitkään ja kauhulla odotan sitä kun se loppuukin, jos loppuu, toivottavasti ei. En oo ikinä kirjottanu tänne mitään tällästä. En usko että tiesitte tätä kaikkee musta, varmaan läheisetki oppii/oppis musta jotain muuta tän tekstin luettuu. En oo näin tällänen ulkopuolelta, vaan tää on mitä oon sisältä, ja pidän yleensä nää jutut ittelläni.

Mietin, että julkasenko tätä sittenkään. Tää on kuitenki aika henkilökohtanen joistain kohti. No, tein tän kuitenkin, panostin ja käytin oikeesti paljon aikaa tähän, joten toivon että tykkäsitte tästä! Sori, paljon tekstiä mutta oon monimutkanen ihminen ja haluisin vähän avata mun maailmaa teille, ja tän verran tekstiä nyt tuli, selitän aina kaiken aika pitkästi.... Laittakaa kommenttia mitä piditte, haluutteko lisää tällästä vai oliko ihan tyhmä juttu koko postaus? Kiitti ihanat! :)

-Suski